Purkaaksemme Shangri-la:n aiheuttamaa pettymystä päätimme jatkaa matkaa ja lähteä patikoimaan pariksi päiväksi vuorille. Vietimme siis Shangri-la:ssa vain päivän, ja seuraavana aamuna hyppäsimme jo klo 7.20 lähtevään bussiin kohti Deqiniä, Yunnanin ja Tiibetin välistä rajakaupunkia. Deqiniä lähemmäksi Tiibetiä ulkomaalaisilla ei olekaan menemistä ilman Kiinan viranomaisten myöntämää matkustuslupaa. 80 prosenttia pienen kaupungin asukkaista on tiibetiläisiä, ja kaupunki sijaitsee 3550 metrin korkeudessa upean luonnon ympäröimänä.

Maisemat bussireissulla olivat jälleen kerran huikeat. Lonely Planetin mukaan bussin reitti nousi kolmesti jopa 5000 metriin, joten ilmankos välillä tuntui päässä hassulta. Paikka paikoin tiellä oli lunta, ja lumen sulamisesta syntyneet jäätiköt ulottuivat tielle saakka, paikoin jopa tien yli.

Bussi oli tupaten täynnä kotiseuduilleen uuden vuoden viettoon matkaavia paikallisia ja heidän matkatavaroitaan. Bussin katolle oli lastattu tavarat, jotka eivät sisään enää mahtuneet. Bussin kallistellesssa kapeilla serpentiiniteillä lastaus petti pariinkin otteeseen, ja kuljettaja joutui keräämään tien pientareelle pudonneita huonekalujen osia sekä maissisäkkejä.

Tarkoituksenamme oli patikoida pari päivää Meili Xue Shan- vuoren hallitsemissa upeissa maisemissa ja palata sen jälkeen takaisin Shangri-la:han, josta matka jatkuisi yöbussilla Kunmingiin. Deqinissä meinasi kuitenkin päästä itku, kun saimme kuulla, ettei uuden vuoden lomista johtuen busseja takaisin Shangri-la:han ollutkaan enää kuin seuraavana päivänä, ja minibussin vuokraus olisi ollut kaksin aivan liian kallista. Meidän oli siis hylättävä suunnitelmat patikoinnista, ja varasimme paluuliput seuraavalle päivälle.Deqinissä itsessään ei ole oikeastaan mitään nähtävää. Otimmekin taksin Feilai Si:lle, josta piti olla hieno näkymä Meili Xue Shanille, Yunnanin korkeimmalle vuorelle (korkeus 6740 m). Sää oli kuitenkin huono: hirveä tuuli ja luntakin alkoi ripotella hiljaksiin, joten vuoren huiput peittyivät paksun pilviverhon alle.

Seuraavana aamuna nousimme varhain päästäksemme ihailemaan auringon nousua vuoristossa. Kirpeän pakkasyön jälkeen taivas oli kirkas, ja taivaan rannan alkaessa kajastaa valoa alkoivat upeat vuoret pikkuhiljaa näkyä koko komeudessaan. Pian aurinko osuikin vuoren rinteeseen, ja näkymät lumihuippuisille vuorille olivat silmiä hiveleviä. Alhaalla laaksossa oli kyliä ja keskellä virtasi Mekong-joki.

Koska Meili Xue Shan  on yksi tiibetiläisten pyhistä vuorista, monin paikoin on kiedottu rukousnauhoja. Vuori on myös yksi tärkeistä pyhiinvaelluspaikoista.

Loppu hyvin, kaikki hyvin: Vaikka emme päässeetkään vaeltelemaan Deqinissä, näimme kuitenkin upeita maisemia ja teimme sen, mitä Tiibetin rajalle vuoristoon halusimmekin mennä tekemään...

Eli siis kihlauduimme Deqinin vuoristomaisemissa 11.2.2010.

Tässä kohtaa voikin siis jo kertoa, mitä tapahtui aiemmin Lijiangissa. Olimme ostaneet sormukset Dalissa, ja  Lijiangin Black Jade Dragon -puiston temppelipaviljongissa munkki kertoi sanoin ja elein meidän olevan hyvä pari. Munkki veti meidät temppeliin ja siunasi parisuhteemme rukouksin, suitsukkein, rummun lyönnein ja pyhällä vedellä. Lopulta hän pujotti Buddha-rannekkeet ranteisiimme. Kaikki tämä tapahtui aivan yllättäen, täysin odottamatta, ja kokemus oli hyvin hengellinen. Koimmekin, että meidät olisi vihitty buddhalaisittain (vaikka tosi asiassa munkki rukoili meille hyvää onnea yms.) ja liitetty yhteen - etenkin, kun olimme juuri pari päivää aiemmin ostaneet kihlasormukset. Yhteensattumaa vai johdatusta??!!